Olga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. — Niin, — alkoi Oblomov hitaasti, miltei sammaltaen: — me emme saa tavata toisiamme usein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella … mutta minä en sitä tahdo… Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja asiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat — kaikki tämähän tietysti loppuu aivan näinä vuosina — silloin ei enää ole olemassa eroa silloin ilmoitamme tädille ja … ja…
Hän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa. Pää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa näkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä pannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: "kunhan vain seikat selviytyvät ja asiamies järjestää" oli vaalennut eikä ollut kuullut hänen lausettaan loppuun.
— Olga! … Hyväjumala, hän voi pahoin! — huudahti Oblomov ja tarttui soittokellon nuoraan.
— Neito voi pahoin! — sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. —
Juokse pian noutamaan vettä … tai spriitä…
— Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle nyt tuli? — soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja häärien vesilasi kädessään.
Olga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla nojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.
— Tämä paranee, — sanoi hän heikosti: — se on vain hermoissa, nukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa minua kunnes korjaudun ja tulen ulos.
Oblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa avaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.
Puolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi
Katjalta:
— Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?