— Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? — kysyi Olga.
Oblomov oli vaiti.
— Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen — eikö niin? Alutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä väsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme elää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä, sitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin koluten tanssisaleissa — emmekä ajatteleisi mitään sen enempää; maatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian kulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa tämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen … siinä olisi meidän tulevaisuutemme — eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja, minä riutuisin ja kuolisin semmoiseen… Semmoisestako sinä tulisit onnelliseksi…?
Oblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan ja paeta pois — mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa jotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni ottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.
— Niin kai se on … — sopersi hän sortuneella äänellä saamatta loppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: "anna anteeksi!"
Olgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan, ojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas koskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: "jää hyvästi", mutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen. Hänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien kätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin olisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys oli nyt kadonnut — ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua vastaan.
— Jää hyvästi, jää hyvästi… — sai hän soperretuksi kyynelten seasta.
Oblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta sitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan — hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen päänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian loppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat ilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka armottomasti huuhtelee vainioita.
— Olga, — virkkoi Oblomov vihdoin: — miksi sinä noin raastelet itseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut sellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on hyvää!
Olga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.