— Ei… ei… — ponnistihen hän sitten sanomaan — minun ja minun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken suruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse minua itkemästä … mene pois… Ah, ei, älä mene…! Jumala minua rankaisee…! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää … täällä, sydämmen kohdalla…
Ja itkun hyrskähdykset uudistuivat.
— Vaan jos ei kipu katoakkaan — huolehti Oblomov: — ja terveytesi vielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga, armas enkelini, älä itke … unohda kaikki…
— Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan menneisyyden tähden … — sai hän vaivoin sanotuksi: — se on "kuihtunut ja vaalennut…" Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot ne itkevät! … Kesä … ja puisto … muistatko? Minun käy surku meidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme… Kaikki tämä on kasvanut kiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti…!
Hän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:
— Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!
— Vaan jos sinä tähän kuolet? — hölähti yhtäkkiä Oblomov kauhistuksissaan. — Ajattelehan, Olga…
— Eikö mitä, — keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen kyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. — Minä ymmärsin vasta äsken että olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa olevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä hänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia! Sinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin kyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään muuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään alla … mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi, minä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? — sitä en tiedä! Voitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä minulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä… Eikö sinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu…?
Oblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien nenäliinalla käsiään ja otsaansa.
Sana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen sisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän hivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen surkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä, jota on moitittu hänen alastomuudestaan. — Ja niin jäi hän istumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena mielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa näytti selvästi sanovan: "niin, minä olen viheliäinen, vaivainen kerjäläinen … lyökää, lyökää minua…!"