Olga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli sisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.
— Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! — huudahti hän hellästi kyynelet silmissä. — Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä olen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin, jääköön kaikki entiselleen…
— Ei! — lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen päättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: — Elköön jääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen tämän… — lisäsi hän alakuloisesti.
— Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! — puheli Olga. — Minulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin onnellinen…
Ja hän alkoi itkeä.
— Mene pois! — käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. — Ei, minä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis…
Ja hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa itkunsa tulvaa.
— Miksi on kaikki mennyt turmioon? — kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen päätänsä. — Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt? Sinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen … ja — kuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene nimeä tälle pahalle…?
— On kyllä, — sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti häneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.
— Se on oblomovilaisuutta! — kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten Olgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan puristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita tipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään, näyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois talosta.