— Mitäs ruokaa on illalliseksi? — tiedustaa Oblomov.
— Hapantakaalia lohen kanssa, — vastasi emäntä. — Samminlihaa ei saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat saamaan elävän sammin — se Vaunukadun varrella asuva kauppias on näet tilannut — niin lupasivat leikata meillekkin osan. — Sitten on illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa…
— Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna, kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja olisi unohtanut.
— Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka kihisee? — vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. — Siellä se puuro parastaikaa paistua porisee.
Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman, kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.
Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.
Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.
— Alati työssä! — virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. —
Mitä te taas siinä teette?
— Survon kaneelia, — vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.
— Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? — kysyi Oblomov ottaen emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.