— Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, — lisäsi
Stolz.
— Ku-kuinka sinä tiedät? … — änkytti Oblomov hämillään, tietämättä, miten olla.
— Kaiken tiedän, — sanoi Stolz: — vieläpä syreeninoksankin. Vaan eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta katumus ja sääli…?
— Voi älä puhu, älä muistuta! — keskeytti hänet kiireesti Oblomov: — jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten häntä ansainnut… Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa … minä olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin…
— Minä en syytä sinua, Ilja, — jatkoi Stolz ystävällisesti ja pehmeästi: — minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.
— Miten on nyt hänen laitansa? — kysyi Oblomov arasti.
— Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen sinua…
Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla jokaista sanaa kuullessaan.
— Mitä sinä puhut, Andrei! — huudahti hän nousten paikaltaan. — Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja pyydän anteeksi…
— Istu rauhassa! — keskeytti Stolz naurussa suin: — hän on iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain levottomaksi.