— Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut? Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.
— Minullako siivet, missä sitten? — kysyi Oblomov alakuloisesti. —
Enhän minä osaa mitään…
— Niin, kun et tahdo osata, — keskeytti Stolz. — Ei ole olemassa ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!
— Vaan minäpä en kykene! — väitti Oblomov.
— Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja joka ja että! Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei vaan… Hä, mitäs siihen sanot?
Oblomov punastui.
— Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta. Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien, setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.
— Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi; mennyttä ei saa takaisin! — sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.
— Miksei saa takaisin? — virkkoi Stolz kiivastuneesta — Mitä joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!
Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin luvaten saapua perästä syksyksi.