— En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili jossakin.
— Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut! — lopetti Stolz. — Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun luokseni.
Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja perehtyy maanhoitoon.
— Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, — sanoi hän: — mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en sinua heitä.
Oblomov huokasi.
— Ah tätä elämää! — sanoi hän.
— Mikäs elämässä on vikana?
— Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja nukahtaa … iäkseen…
— Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja! filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta yhteenperään, — lopetti hän: — niin kuinka paljon voisikkaan toimittaa! —
— Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, — virkkoi Oblomov: — sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla rakennettu…