Hän painoi sydäntänsä.
— Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? — kysyi Stolz.
— Ei, häpeää ja surua vain! — vastasi Oblomov huokaisten.
— No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu muuten hukkaan…
— Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.
Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista, myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.
Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.
— Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! — sanoi hän; — Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?
— Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, — oikaisi Oblomov: — sillä viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan…
— Kuinka paljon?