— Maallekko … hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa harkita…
— Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme tulevalla viikolla.
— Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? — puolustelihen Oblomov. — Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa, vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia… Minulla on täällä koko talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään matkaa varten valmiina…
— Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?
Oblomov vaikeni.
— Terveyteni on huono, hyvä Andrei, — sanoi hän sitten: — minua vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle…
— Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga, joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa — kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä… Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo — kuuletko? ettet sinä kokonaan kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut kaivaa sinut ylös haudastasi…
— Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä sitä? — äänsi Oblomov liikutuksissaan.
— Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa hänen luoksensa vieraisiin, kylään.
— Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu…