— Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee — siinä kaikki! — arveli Tarantjev. — Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?
— Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia…
— Mitäs sitten?
— Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.
— Mistäs hän rahat ottaa? — kysyi Tarantjev. — Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta…
— Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan… sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."
— Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?
— Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.
— Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?
— Sisarko?