Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.
— Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua — ei hän lailliselle asialle mitään voi! — puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. — Hei veli, maistetaanpas!
— Laillinen asia! — sanoi Tarantjev riemuissaan.
— Maistetaan.
— Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun — laillinen asia näet!
— Laillinen asia! — matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään
Tarantjev. — Terästetään mekin.
— Terästetään! Ja he ryyppäsivät.
— Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, — huomautti Muhojarov hätäisesti: — silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!
— Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, — sanoi Tarantjev. — Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi…
— Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta — ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä — ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.