Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä, kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.
Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta, eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon: ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa, joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?
Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän ihan kasvaa minun ylitseni!"
Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli mitään ajatellut.
Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.
Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen, asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa — ja huomenna salaisuus laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!
Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.
Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna, vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä — sanalla sanoen kaikki kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.
Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? — kas se oli eri kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään…? Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä hän loukkautui.
Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui, niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui luonnollisen avomielisesti: