Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt — joskaan ei sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen, miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.
Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki tyhjänpäiväinen matkustaminen.
Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen, sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti — siitä oli Stolz jo saanut varman vakuutuksen.
Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin — ja silloin ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen — onko tätä olemassakaan koko mailmassa.
Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat, väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä kuunnella.
Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan, jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee, niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään uudella voimalla, uudella innostuksella.
Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi, ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella ruokahalulla…
Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä onnen hete pulppuaa.
— Lempiikö tyttö minua vai ei? — uteli hän ahdistetuin mielin, miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.
Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.