Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.
Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä. Hän ymmärsi — mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta — kuinka voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi — rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. — Tämä ei käy, minä teen lopun tästä, — sanoi hän itsekseen, — minä otan selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna — joko tulen onnelliseksi tahi matkustan tieheni! — Vaan voimia puuttuu! — puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. — Enhän ole minkään näköinenkään… Tästä täytyy tulla loppu!
Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.
Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa, oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa heikkoutta.
Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.
Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha, että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta? Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?…
Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa, eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.
Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan, sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen tunteiden taistelusta tultava sanoihin — ja mitä oli hän vastaava menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?
Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen rakkaus? — kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa? Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.
Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? — Olikohan tämä taas vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.