Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin tästä olettamasta: uusi rakkaus — seitsemän, kahdeksan kuukautta ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi… halveksimistakin. Ei hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.
Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta" — mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!" Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta, vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon…
Ei! — ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! — päätti neito. Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.
Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.
Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä, ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan, ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.
Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta, olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt mihinkään pakenemaan.
Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden havaitsijan — kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.
Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia, ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.
Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan, ääneti suostunut tähän vaihtoon.
Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? … Ja sitäpaitsi oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua … elämää… Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää? Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta — silloin oli se jo myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.