Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan — kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.
"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän — mitä hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja kuulla? … Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina…"
Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan. Häntä hävetti ja kaiveli.
Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen, millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään mokomin!
Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin… Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen ystävänsä syvästä hartaudesta.
Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä — sillä mihinkä ei ihminen totu! — jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia, vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen — haave onnesta Stolzin kanssa…
Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois. Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.
Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan. Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.
Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan — vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.
Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki mieli syöksyä ystävänsä luo ja — ei sanoin, vaan nyyhkytyksin, suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.