Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät: Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista, että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin j.m.s.
Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.
Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun … elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä. Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka tapauksessa petollista… Ei, ei ollut pelastusta!
"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen. "Ilmaista? … Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise — niin se on samaa kuin varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta minua!" Mutta apua ei ollut.
Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.
Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten … niin sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti, ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän — elämättä — kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!
Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.
"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni, jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki hänestä näyttänyt — ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan, sykkyräiseen solmuun.
Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin — ja elämä on kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! … Eikä ollut edes kenen niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.
Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.