— Häiritsenkö teitä? — kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan ääreen, joka oli järvelle päin. — Olitteko lukemassa? —
— En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä. Minä odotin teitä! — sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja avomielisesti.
— Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, — huomautti Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan ääreen.
Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa: "älä laske pilaa siitä — saat vielä kalliisti maksaa!"
He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi päättäväisyyden ilme.
"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.
— Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella? — sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.
Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä liikkui.
— Kuinka minä tietäisin? — vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi aikomuksensa.
— Ettekö tiedä? — lausui Stolz yksinkertaisesti.