— Hyvä, minä siis sanon…
— Ah elkää! — pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.
— No arvasinhan minä että sen tiedätte! — sanoi Stolz. — Miksi siis kielsitte? — lisäsi hän sitten surumielisesti.
Olga istui vaiti.
— Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?
— Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta, aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.
— Kärsinyt! Se on hirveä sana, — virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla: — se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään enempää olekkaan sanottavaa — siinä on kaikki! Mutta minä kiitän siitäkin, — lisäsi hän syvästi huoaten: — minä olen päässyt ulos kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen. Ainoa pelastus on — paeta mitä pikimmin!
Hän nousi.
— Elkää jumalan tähden menkö pois! — huudahti säikähtyneenä rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen kädestä. — Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?
Stolz istuutui ja Olga myös.