— Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! — lausui Stolz miltei tylysti. — Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!
Neidon kasvot muuttuivat.
— Matkustakaa pois! — sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.
— Anteeksi jos loukkasin teitä! — pyyteli toinen. — Voi sentään meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta. Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.
Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.
— No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? — jatkoi Stolz. — Te tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia, Olga Sergejevna, silloin kun se on — rakkaus nuorten välillä, miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?
— Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! — sopersi neito tuskin kuultavasti.
— Ja jos jäisin tänne? — hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa kuin astella veitsien terillä — kaunista ystävyyttä!
— Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? — äänsi Olga odottamatta.
— Minkä tähden se teille olisi raskasta? — kysyi Stolz vilkkaasti.
— Tehän ette … rakasta…