— En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te … jos minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun käypi? — lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.
Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden! — lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä, jolla ne olivat lausutut.
Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana "kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt. Vaan kuinka selittää se — sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi Stolzin arvostelua!
— Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja pimeydessä kuin te! — sanoi hän.
— Kuulkaas, luotatteko te minuun? — kysyi Stolz ottaen häntä kädestä.
— Rajattomasti kuin äitiin — kyllähän te sen tiedätte, — vastasi
Olga heikosti.
— Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon, vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?
— Ah niin, se on välttämätöntä … täytyyhän jollakin lopettaa, — äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!" ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä Olgan vaitiolosta.
"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee itsensä kanssa.
— Niinpä siis … Olga Sergejevna … — kiirehti Stolz.