Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.
— Antakaa minun varustautua, — virkkoi hän vihdoin: — jospa te tietäisitte, kuinka on vaikeata! — lisäsi hän kääntyen poispäin ja koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut epätietoinen, mistä äänestä alottaa.
"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.
Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja tämä valheellinen asema repivät häntä: … Se oli ihan sietämätöntä.
— Minä autan teitä — te olette kai… rakastanut? — sai Stolz vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.
Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi jälleen kauheata kouristusta.
— Ketä siis? Onko se salaisuus? — kysyi hän koettaen puhua lujalla äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.
Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:
— Oblomovia!
Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.