— Oblomovia? — toisti hän kummastuksissaan. — Se ei ole totta! — lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.
— Se on totta! — lausui neito levollisesti.
— Oblomovia? — toisti Stolz uudelleen. — Se ei voi olla mahdollista! — lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. — Siinä on jotain hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette itse rakkautta.
Olga ei vastannut.
— Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä! — väitti Stolz järkähtämättömästi.
— Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä, tehnyt hänet onnettomaksi… ja sitten minä, niinkuin itsekkin sanotte, käyn käsiksi teihinkin! — lausui neito hillityllä äänellä, ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.
— Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka nyt Oblomov…
— Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne — tehän ette tiedä, miten häntä kylliksi arvossa pitää — niin miksikäs hän ei ansaitse myös rakkautta? — puolusti Olga.
— Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, — selitti Stolz: — onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista, toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, — pitkitti hän vilkkaasti: — me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa… Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki… Ah, jospa se olisikin totta! — lisäsi hän virkeästi. — Jospa tosiaankin Oblomovia, vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa… Kertokaa, kertokaa pian! — lopetti hän tyynellä, miltei iloisella äänellä.
— Niin, Jumalan nimessä! — vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. — Yksin tulen minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko epätoivoon… Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä, sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä: ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä olen harhaillut kuin synkässä metsässä… — lisäsi hän hiljaa masentuneella äänellä. — Ei! — korjasi hän sitten kiireesti: — elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin … matkustakaa. — Hän keskeytti hetkeksi. — Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua, — niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!