Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.
Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta puutarhassa ei hän mitään hiiskunut — luultavasti sentähden, ettei hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle silloin oli tapahtunut.
Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin olisi kertonut vieraan lemmentarinan.
Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä, johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa. Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.
Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli haudanhiljaisuus.
Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?
Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui. Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut… hän se kaiken ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty…?
Häntä alkoi jälleen kauhistaa…
Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.
Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli pannut kätensä ristiin — ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.