Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on tyynnytetty ja hyväilty.
— Siinäkö on kaikki? — kysyi Stolz hiljaa.
— Siinä! — vastasi Olga.
— Entäs Oblomovin kirje?
Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.
Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä. Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä kasvoilla.
Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. — Voi taivas, jos minä olisin tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut! — lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä olemassakaan.
Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?
Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti hattunsa lähteäksensä.
— Mihin nyt? — kysyi neito.