— Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! — sanoi
Stolz. — Huomenna sitten puhellaan.
— Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? — ehätti Olga sanomaan pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. — Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä … tämä on ollut, mitä minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva minua, jos minä sen ansaitsen tai… kuka anteeksi antava? … — lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä polvilleen.
— Enkelini — sallikaa minun niin sanoa! — huudahti hän. — Elkää nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen aikaa sitten… Missä on Oblomovin kirje?
Stolz otti kirjeen pöydältä.
— Kuulkaa siis! — ja hän luki: — teidän nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä kohtauksina!…
"Te olette erehtynyt (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle), teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: — hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne…"
— Näettekös, kuinka oikein! — selitti Stolz. — Teitä on todella sekä hävettänyt että harmittanut tämä … erehdys. Tähän ei ole mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne … ja teitä taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! — lisäsi hän hieman pilkallisesti.
— Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.
— Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta puolen, heikkoutta toiselta… Vaan te pelkäsitte ettei tule toista juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja sitten muka koittaa ikuinen yö…
— Mutta kyyneleet? — virkkoi neito. — Eivätkö ne lähteneet sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön…