— Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! — äänsi Oblomov liikutuksissaan.
— Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa
Olgan kanssa.
Vähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja sijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut katsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä hiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä Stolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.
— Armas Andrei! — virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. — Se suloinen Olga … Sergejevna! — lisäsi hän sitten hilliten riemuansa. — Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka minä olen onnellinen! Sano se hänellekkin…
— Sanon että toista Oblomovia en tunne! — keskeytti Stolz syvästi liikutuksissaan.
— Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet johtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan häntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, — päätti hän iloisesti: — en minä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä on kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle olen kiitollinen!
Ja Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään sohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti nauramaan.
— Sakariias, samppanjaa pöytään! — huusi hän unohtaen ettei hänellä ollut kolikkaakaan taskussa.
— Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! — puheli Stolz. — Ei hän suotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet: sinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!
Sakariiaksen pää kurkotti etehisestä.