— Ah, en, siunatkoon sinua! — oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa. — Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua niin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan tähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon! Vaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi, niin, tiedätkös … en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua kalvanut joku… Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!
Hän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli sohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli aivan liikutuksissaan.
— Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja — sanoi Stolz. — Sinun sydämmesi ansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.
— Ei, ei, älä kerro! — keskeytti Oblomov. — Hän pitää minua tunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.
— Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä?
Sinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.
— Se on totta, totta! — keskeytti Oblomov. — Jumala tietää, mitä minä tarkoitan… Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole vielä kysynytkään.
— Kukako? — toisti Stolz. — Kylläpä sinä olet huono arvaamaan,
Ilja!
Oblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen piirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.
— Ethän se vain liene … sinä? — kysyi hän äkisti.
— Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? — sanoi Stolz naurahtaen.