— Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio ryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja Iljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän niskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin kerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala, ah hyvä-isä tokkiinsa! … hoki hän poistuen etehiseen.
— Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on jäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole pelkoa. Matkustakaamme.
Oblomov huokasi.
— Ei, Andrei, — sanoi hän: — en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta pelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.
— Mitäs sitten pelkäät?
— Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin peili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni, vaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.
— Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin ympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa, lukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä nyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?
Oblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.
— Matkustetaanpas! — tyrkytti Stolz. — Tämä on Olgan tahto, hän ei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen tuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä on entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava puiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan…
— Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani, jumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. — Minuun koskee tämä kipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, — ne ovat joko suurinta runoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa kipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin, minä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja maatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi, etsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi — Olgassa … Olga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi etten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta kohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä Oblomofkaan…