— Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa. En ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta on rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse pitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä ota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni. Näit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.
— Etkö ole niitä lukenut? — kysyi Stolz katsoen häneen. — Missä ne ovat?
— Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä
Sakariiakselta…
— Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!
— Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.
Stolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa johtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen, vaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja öljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin möykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet… Oblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja keitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen lampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli lasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta. Ilja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa perästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.
— Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! — sanoi Stolz.
— Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, — puhui Oblomov. — Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota, Andrei, maistappas!
Hän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi häntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! — puheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. — Minä tottapuhuen en tiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista emäntää ei löydy toista!