— Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. — Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan — anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää…
— Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa…
— Mikä on päätetty, se on päätetty: — sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste…
Hän yritti lähtemään.
— Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. — Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.
— Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. — Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään — rääsy sinä olet!
— Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.
— Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.
— Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.
— Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. — Kuivuus ja katovuodet…