— Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! — puolustautui
Ivan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.
Toisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi pikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.
— Kenraalin luo! — toisti kauhistuksissaan koko virasto. —
Miksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista?
Pian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia!
Mitähän tämä merkitsee!
Illalla tuli Ivan Matvejevitsh "Laitokseen" aivan pahalla päällä.
Tarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.
— Mitä kuuluu, kuoma? — kysyi hän kärsimättömästi.
— Mitäkö! — virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. —
Mitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?
— Haukkuivatko, hä?
— Haukkuivat! — matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. — Parempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! — sätti hän: — kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!
— Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!
— Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä sanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa toisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt tekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?