— Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on kaikki nuuskinut ja tutkinut…
— Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!
— Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? — virkkoi toveri.
— Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?…" Siinä sinun olisi pitänyt eksyttää hänet.
— Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!…" vaan en sitä suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.
— Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! — kysyi Tarantjev kolealla äänellä. — Minähän olen syrjässä, mutta sinä…
— Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja uhkasi?…
— Sinäpäs se neuvoit, — sanoi Tarantjev.
— Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta välitä vähän-vähääkään!
— Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa ruplaa kaikkiaan.