— Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta, minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä todistuttamaan velkakirjan meklarilla — siinä kaikki. Sinä ja Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!
— Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin nousta veljeään vastaan? — sanoi Tarantjev.
— Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? — Mitä hän nyt arvelee?
— Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle mitään rahoja".
— Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi kadota…
Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi ja ojensi Tarantjeville.
— Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? — lisäsi hän. — Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?
— Taitaa siis tutkimus alkaa? — kysyi Tarantjev arasti. — Eiköhän tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?
— Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa Oblomovia häpeään.
— Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi hartioilta! Siis ryypätään! — ehdotti Tarantjev.