— Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? — sanoivat emäntä ja Anisja kurkistaen ovesta. — Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu…
— Huudan kyllä, — kirkui Tarantjev: — Saakoon tietää häpeänsä tämä tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin hän sinulta on vietellyt henttusi…
Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen tyhmistynein silmin.
— Mitä tämä on? Mitä tämä tietää — häh? Mitä? — änkytti hän kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. — Kunnianhäväistys! Sinä saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin: näittekö te muut?
— Emme me mitään nähneet! — sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.
— Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko!
Ryöstävät, tappavat…
— Ulos, lurjus! — huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. —
Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!
Hän etsi silmillään keppiä.
— Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!—huusi Tarantjev.
— Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä silmiään enää! — ärjähti Oblomov.