— Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? — puolustihen Oblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. — Luuletteko etten muka kuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä kuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit! Minä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! — puheli hän lellitellen ja hyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti huoneen täydeltä. — Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! — sanoi hän.
— Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään kerrottavaa, — vastasi tämä.
— Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään uutisia? Muistaakseni te luette?
— Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja juttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla Aleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen…
— Mitäs hän luki?
— Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia jollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.
— Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?
— Espanjaan tai Intiaanko lie ollut — en muista, mutta sangen tyytymätön oli vain lähettiläs ollut.
— Mikä lähettiläs? — kysyi Oblomov.
— Kas kun olen sen jo unohtanut! — sanoi Aleksejev kohottaen nenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.