— Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota saanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa kirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, — lipatti emäntä Aleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja Iljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon kaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.
Päivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin mieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä sohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän pääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa olivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin täytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.
— Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! — torui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.
— Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan! — varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.
Ja Màsha heittäytyi ottamaan kiinni "pikku-veljeä" niinkuin hän lasta nimitti.
Kaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko kahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua kuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni, sitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine kahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin kyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.
— Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, — sanoi Aleksejev puolustuksekseen.
Emäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta
Pikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja
Iljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi
kasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa — nenästä.
— Mi-mitä? Kuka se on? — sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana havahtuen.
— Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja herätti teidät, — sanoi emäntä lempeästi.