— Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet … kaksitoista kertaa.
— Ai, mikä veitikka sinä olet! — virkkoi Oblomov. — Sinähän olet koko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka ikisen kerran…
— Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä valmis, — ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän edessään kiinni.
Ja Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta sai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä höyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen viereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle, pienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin noin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo noin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui tänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.
— Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin hyvää ja rasvaista! — puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville lientä lautaselle.
— Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! — sanoi Oblomov.
— Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan muisti on minulta kerrassaan mennyt! — viekasteli Agata Matvejevna. — Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia kotletteihin, — lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. — Elkää panko pahaksenne!
Tämäkin oli hänen omia keksintöjään.
— Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, — sanoi Aleksejev.
— Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa herneiden kanssa tai härkäpaistia? — kysyi Oblomov. — Hän niin niistä pitää…