— Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän häntä ei ole mainittu. Onhan hän "kenius" — sanoi Aleksejev ääntäen g:n k:ksi.
Seurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella neulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin tai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään ole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä Anisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda pihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta "laitokselle".
Oblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä valveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen vaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena sydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen tasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä. Ja hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin kaltaiseen sieluntilaan.
Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.
Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja kuiskeet uudistuvat.
— Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!
Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille, milloin ja missä hän tämän on kuullut…
Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen vanhuudesta väräjävää ääntänsä:
— Militrisa Kirbitjevna! — puhuu tämä osoittaen hänelle emännän haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan, taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa … — "Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei, mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.
Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.