— Sinäkö se olet Andrei? — kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan rakastaja ystävättäreltään.
— Minä, — vastasi Andrei hiljaa. — Oletko hengissä, oletko terve?
Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.
— Ah! — pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah" sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.
He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.
— Oletko terve? — kysyi Andrei.
— Niin, nyt olen — jumalankiitos.
— Vaan oletko ollut kipeä?
— Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus…
— Onko se mahdollista? Hyväjumala! — lausui Andrei säikähtyneenä ja osanottavasti. — Mutta ilman seurauksiako?