— Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on?
Muistaako vielä minua?…
Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.
— Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.
— Entä lapset?
— Lapset ovat myös terveet… Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle…
— Ei mitenkään, ei mitenkään! — lausui Oblomov alentaen ääntänsä ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. — Ole hyvä äläkä taas rupea sellaisesta puhumaan…
— Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? — keskeytti Stolz. — Tunnethan sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat, mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä huonompana. Minä en sitä toivonut… Siis matkustakaamme! … Olen valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka…
Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua lausejaksoa.
— Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! — huusi hän. — Tuolla…
— Mitä siellä?