— Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa niin "luonnollisesti" … lisäsi hän koettaen salata hymyään: — ja sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh…
— Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev: — ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun… Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa…
— Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi
Oblomov: — hän se kaiken korjaisi…
— Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev: — vai se kirottu saksakko, se viekas konna!…
Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen, saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto, petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään yhdenlaiset.
— Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: — minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi, varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen…
— Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla. — Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan tietää että hän on — saksalainen.
— Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli hänestä mitään hävyttömyyksiä…
Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.
— Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän: — niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.