Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui silmänräpäyksessä.
— Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä — siinä kaikki, mitä minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri palvelus! puheli hän.
— Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella
Tarantjev. — Mistä syystä?
— Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.
— Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa kouluja käynyt?…
— Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään portteria tai samppanjaa… sanoi Oblomov.
— Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi… Kumma paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!
Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun paperipalan.
— Ei se tämä ollut! sähisi hän. — Mihinkä minä
Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.