— Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä! virkkoi Oblomov: — enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni…
— Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. — Odotahan, niin hän tekee sinulle vieläkin enemmän — tottele sinä vain häntä!
— Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.
— Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään, mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen, kaikenlaisiin maankulkijoihin…
— Kuule, Mihei Andreitsh … yritti Oblomov häntä keskeyttämään.
— Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt… Eikös niin vain ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä pystyssä nuuskimaan…
— Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen isänsä sinulle on tehnyt?
— Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui Tarantjev heilauttaen kättään. — Oma isäni ei suinkaan suotta neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se mies oli, joka ihmiset tunsi!
— Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista? kysyi Ilja Iljitsh.
— Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?