— Tiedän kyllä ja tunnen… Ah, Andrei, kaiken minä tunnen, kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka tahtoisinkin … se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla. Mutta nyt… (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on myöhäistä… Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen sinun ystävyytesi — Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun puuhiasi.
— Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että epäilen… Kuuleppas, — sanoi hän: — pue päällesi ja ajetaan minun luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko kuullut?…
Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.
— Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, — mutta mennään nyt, niin kerron sinulle kaikki… Arvaas, kuka tuolla portilla odottaa minua vaunussa… Minä kutsun hänet tänne!
— Olgako? — pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän kokonaan muuttui kasvoiltaan. — Jumalantähden, älä päästä häntä tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!
Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
— Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa… Huomenna tai ylihuomenna me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!
Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.
— Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.
— Ah Andrei! — sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä, syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. — Jätä minut kokonaan … ja unhoita…