— Kuinka, iäksikö? — kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen syleilystään ja katsoen toista silmiin.
— Niin juuri, — sopersi Oblomov.
Stolz astui hänestä askelen poispäin.
— Oletko se sinä, Ilja? — nuhteli hän. — Sinä työnnät minut pois hänen, tuon naisen tähden!… Hyväjumala! — huudahti hän ikäänkuin äkillisestä kivusta. — Tuo lapsi, minkä minä äsken näin … Ilja, Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet langennut? Tuo nainen … mikä hän on sinulle…?
— Hän on vaimoni! — lausui Oblomov levollisesti.
Stolz tyrmistyi.
— Ja lapsi on — minun poikani! Hänen nimensä on Andrei — sinun muistoksesi! — sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.
Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri", ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää, ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on kuollut.
— Mennyttä miestä! — kuiskasi hän koneellisesti. — Mitäs minä nyt sanon Olgalle?
Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja tunteensa…