— Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.
Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja peitti kasvonsa käsillään.
— En, en unhoita sinun Andreitasi,— ajatteli Stolz surullisena kulkiessaan pihan poikki. — Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!
En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on vierivä valkamaan… Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo… Ei, sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien sinne, minne et itse voinut mennä …ja hänessä toteutamme meidän nuoruutemme haaveet! — Jää hyvästi, vanha Oblomofka! — lausui hän puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon ikkunoihin. — Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! —
— Mitä sinne kuuluu? — tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.
— Eipä mitään erikoista! — vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.
— Onko hän elossa ja terve?
— Onhan tuo … — virkkoi Andrei väkinäisesti.
— Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!
— Ei se käy päinsä!