— Mitäs siellä sitten on tapahtunut? — kysyi Olga säikähdyksissään.
— Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?
Stolz oli vaiti.
— Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?
— Oblomovilaisuutta! — vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti äänettömänä.
10.
Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle, oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä, kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos kopperostaan.
Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä tai talvi.
Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? — Läheisellä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.
Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi, miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle tapansa mukaan kahvea ja — tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.
Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia, puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla, yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin entisinä aikoina ennen Oblomovia.