Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista. Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia, hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva, tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan. Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. — "Mitäs ne ne ovat? — Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, — arveli hän huolimattomasti: — ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä, — lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: — tämä se on herras-lapsi! Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin silkistä ikään… Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille, arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä "pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla, usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään, sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt, miltä hänen sielussaan tuntui.

— Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään — puheli torilla keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

— Yhä suree miestään, — puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.

— Yhä vielä se sitä murehtii, — puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan. Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten — kaikkea sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä, sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit, kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja heltyivät muistojen kyyneliin.